Rokkarin elämää

Meidän rokkareiden elämä sisältää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Koska rokkarin elämästä eivät tiedä juuri muut kuin rokkarit itse, päätin kirjoittaa siitä, millainen on tyypillinen rokkarin päivä. Tämä tarina on tosi:

Noin puoli kahdeksalta aamulla oli rokkiherätys, kun kissat hyppäsivät sänkyyn. Annettuani kisuille safkaa pakkasin rokkikamat ja käynnistin päiväni rokkiaamiaisella: lasi vettä, kaksi kuppia kahvia, voileipä, kaksi paistettua kananmunaa, viisi kalkkunanakkia, puoli litraa maitoa ja 40 grammaa maltodekstriiniä. Rokkari elää rokista, joten matkan keikkapaikkakunnalle Saloon kuuntelin Soundgardenin kokoelmaa.

Tulin keikkapaikalle niin pahasti myöhässä, että muut olivat ehtineet jo roudata kaikki kamat sisälle ja pystyttääkin ne. Soundcheck oli nopeasti tehty ja keikkaan vielä yli kymmenen tuntia aikaa, joka piti kuluttaa jotenkin rock-uskottavalla tavalla. Flunssainen laulaja lähti pelaamaan golfia, mikä ei ollut sen koommin rock-uskottavaa kuin kannattavaakaan siinä voinnissa.

Lavalla katseiden kohteena olevan rokkarin on tärkeää pitää huolta ulkonäöstään ja kunnostaan, joten soundcheckin jälkeen suuntasin Ollikkalan punttisalille rankaisemaan arkkivihollistani rautaa. Treenin päälle vedin heraproteiinista, maltodekstriinistä ja kreatiinista sekoittamani rock-uskottavan palautusjuoman ja kävin saunassa, jonka jälkeen menin kiinalaiseen tankkaamaan lisää glykogeenivarastoja.

Alkuillan vietimme rumpalin luona jutellen rokkijuttuja ja nauttien rock-uskottavaa kanasalaattia punaviinin kera. Katsoessamme Jyrki-dvd:itä totesimme, että kotimainen musiikki on mennyt vain huonompaan suuntaan viimeisen viidentoista vuoden aikana. Ennen oli kunnianhimoisia ja uraa uurtavia bändejä kuten Juustopäät, 7. Taivas, Movetron ja XL5.

Suuntasimme kello yhdeksäksi keikkapaikalle, missä kitaristi odottelikin jo juhlavieraiden parissa rock-uskottavine krokotiilinnahkabuutseineen (väitti ostaneensa ne San Franciscosta, mutta todellisuudessa kaveri lienee kääntänyt jonkun sutenöörin). Bäkkärillä meillä rokkareilla oli villit bileet, jotka keskeytyivät, kun ensimmäisen soittosetin käynnistäneen Baba O’Rileyn alkunauha lähti käyntiin – oli aika nousta lavalle.

Rokkasimme kaksi settiä ja olimme sanalla sanoen tulessa: Rumpali hakkasi raivopäisesti kannujaan. Kosketinsoittaja antoi sormensa lennellä pitkin koskettimia. Kitaristi kepitti ja tilutti kuin olisi ollut toisesta galaxista. Laulaja veti antaumuksella korkeelta ja kovaa. Itse tulitin 6-kielisellä bassollani sarjatulta siihen malliin, että sain rock-uskottavat vesikellot oikean käden etu- ja keskisormeen.

Yleisö reaktioistaan päätellen piti kuulemastaan ja saimme vetää vielä encorena Final Countdown. Bäkkärillä totesimme tyytyväisinä: ”We rock!” Jätimme kamat keikkapaikalle ja laulajaa ja kitaristia lukuun ottamatta suuntasimme rokkarien tapaan yksille Rockin’ Hoodiin. Karaoken laulaminen jäi väliin, vaikka illan parhaalle olisi ollut luvassa ilmaislippu Klamydian keikalle kahden viikon kuluttua.

Meininki oli kuollutta, kuten Salossa on tapana, ja totesimme baaritiskillä pönöttäessämme, ettemme ole bilettäjinä kovin rock-uskottavia. Niinpä suuntasimme yöpuulle. Aamulla muutaman kahvikupin jälkeen otin nokan kohti pk-seutua ja feidasin iltapäivän roudaukset sillä rock-uskottavalla tekosyyllä, että piti lähteä kotiin antamaan kissoille ruokaa.

MEININKIÄ BÄKKÄRILLÄ