perjantai 17. kesäkuuta 2016

Red Hot Chili Peppers - The Getaway

Kuuntelin läpi Red Hot Chili Peppersin uusimman. Eka sinkku ”Dark Necessities” antoi pientä toivoa, mutta kokonaisuus on pettymys ja levy jopa huonompi kuin yhtyeen edellinen pitkäsoitto. Levyn nimikkobiisi ”The Getaway” on koko bändin historian löysin albumin avausraita. Ja kun kolmetoista kappaletta sisältävä platta etenee viidenteen biisiin, alkaa olla selvä, ettei levy nouse missään vaiheessa lentoon. ”This Ticonderoga” on olevinaan äänekkäämpi ralli, mutta kuulostaa lähinnä häiritsevältä päälleliimattuine synamattoineen.

Eniten kokonaisuudessa ärsyttää saundimaailma: basso on tunkkainen ja rummut käyneet läpi sellaisen jälkikäsittelyn, ettei Chad Smithin kädenjälki kuulu useimmissa biiseissä juuri lainkaan. Yleisesti on hyvin vaikea ymmärtää, missä yhteydessä tätä jaksaisi kuunnella, ehkä sateisena sunnuntaipäivänä palatessa darrassa festareilta. Levyllä on korkeintaan 2-3 ihan svengaavaa biisiä, jotka toimii osana soittolistaa. (Edelliseltä levyltä omaan soittolistaan jäi ainoastaan ”Look Around” ja ”Ethiopia”.)

Kun olin vuonna 1999 kaksi kertaa RHCP:n keikalla Californication-kiertueella (Tuhkolmassa ja Helsingissä), hiki vain lensi, kun yleisö riehui ja kaatuili ympäriinsä. Voin kuvitella, kuinka syyskuussa Hartwall Areenalla bändi veivaa näitä uusia väsyneitä ralleja samalla, kun jengi pönöttää ja ottaa pystykuvavideota. Kuitenkin suurin syy, miksi itse en ostanut lippua keikalle löytyy yhtyeen kokoonpanosta: Aikoinaan Chili Peppersin jätkät sanoivat, että John Frusciante on ainoa oikea ja täydellinen kitaristi bändiin. Tämä piti paikkansa. Tällä hetkellä 6-kielisen varressa on halpa kopio, kaveri, joka on omaksunut lähinnä roolin jäljitellä Fruscianten soittoa ja lavamaneereja (esim. Navarron pestistä bändissä voi olla montaa mieltä, mutta hän sentään toi bändiin oman persoonansa ja stailinsa). 


tiistai 31. toukokuuta 2016

Muistoja teknosta

Muistan kun teknobuumi tuli 1990-luvun alussa. Joskus vuonna 1992 oli Suosikissa artikkeli, jossa pohdittiin sitä, mitä tekno on (samoihin aikoihin yritettiin määritellä myös sitä, mitä grunge on) ja miten "tekno" pitäisi kirjoittaa. Erilaisia kirjoitusmuotoja oli mm. "tecno" ja "techno". Ensimmäisiä mieleen jääneitä teknohittejä oli saksalaisen U96-kokoonpanon vuonna 1992 julkaisema kappale "Das Boot". Samana vuonna hollantilainen 2 Unlimited julkaisi debyyttialbuminsa "Get Ready!", jonka hittejä olivat Twilight Zone ja Magic Friend. Ostin levyn joululahjarahoillani 1992. Seuraavana vuonna 2 Unlimited julkaisi menestysalbuminsa "No Limits".

1990-luvun puoliväliin mennessä teknosta tuli lähes kirosana, kun erityisesti Saksasta ja Ruotsista alkoi vyöryä erilaisia eurodance-artisteja. Vuonna 1993 ruotsalaisartisti Pandora julkaisi debyyttialbuminsa "One of a Kind" ja saksalainen DJ Bobo omansa "Dance With Me". Mitä pidemmälle 90-luku eteni, sitä käsittämättömämpää sontaa alkoi tekno-genre suoltaa: E-Rotic: "Sex Affairs" (1995), Mr. President: "Coco Jamboo" (1996), Aqua: "Barbie Girl" (1997), Dr. Bombay: "Rice and Curry" (1998) jne. Samoihin aikoihin tulin täysi-ikäiseksi ja yökerhossa jouduin kuuntelemaan tätä hirveää paskaa.


torstai 19. toukokuuta 2016

Antti Heikkilä: Kapea polku

Ortopedi Antti Heikkilä on julkaissut elämäkerran, joka kantaa nimeä "Kapea polku". Elämäkerrassaan Heikkilä avautuu erityisesti vaikeasta suhteestaan äitiinsä. Elämäkerta pitää sisällään myös Heikkilän blogista tuttua vainoharhaisuutta. Toisinajattelija Heikkilä on jo aiemmin blogissaan väittänyt olevansa maailmanlaajuisen vainon kohteena ja sama harhaisuus jatkuu elämäkerrassa.

Kirjassaan Heikkilä kertoo vastustavansa jyrkästi avointa sosiaalista mediaa ja että suosii Pohjois-Koreaan verrattavissa olevaa suljettua yhteisöä. Tämä on ymmärrettävää, sillä vaikka Heikkilä on kova syyttelemään ja kritisoimaan muita, ei hän itse kestä minkäänlaista kritiikkiä osakseen. Heikkilän pyrkimys vaientaa itseensä kohdistunut kritiikki muistuttaa lähinnä skientologiakirkkoa. Esimerkiksi kun kirjoitin tässä blogissani kriittisen postauksen Heikkilän ja hänen vaimonsa jo kuopatusta keskustelufoorumista, jouduin tämän seurauksena Heikkilöiden ja heidän opetuslastensa vainon ja mustamaalauksen kohteeksi.

Heikkilöiden Rasalas-kustantamon liikevaihto on pudonnut viime vuosina huomattavasti. Tätä taustaa vasten on yllättävää, että nyttemmin terveysklubillaan hölmöjä rahastava, hiljattain Saksaan muuttanut Heikkilä jaksaa vielä julkaista kirjoja. Viimeisimpien tietojen mukaan homeopatiankin puolesta puhunut Heikkilä on jatkossa keskittymässä enemmän vaihtoehtohoitoihin ja muuhun hömppään. Tämä on ymmärrettävää, kun karppausbuumi on takanapäin eikä Heikkilää näy enää juuri muissa Suomen medioissa kuin Seitsemän päivää -lehdessä ja Mitä Vittua!? -sivustolla. Heikkilä ilmoitti tänään myös lopettavansa bloginsa kirjoittamisen.