maanantai 18. elokuuta 2014

G niin kuin grunge

Luen parhaillaan kirjaa Kaikki rakastavat Seattlea: Grungen tarina. Heti kirjan alussa haastateltavat toteavat, kuinka koko sana "grunge" meinaa saada heidät oksentamaan. Kun menimme vuosi sitten lomamatkalle Seattleen, opaskirja tiesi kertoa, että "G-sana" on Seattlessa kirosana, joka kuvastaa ainoastaan median pyrkimystä kategorisoida musiikkia genreihin. Ymmärrettävästi seattlelaiset ovat kyllästyneitä siihen, että musiikkidiggareille Seattle merkitsee samaa kuin grunge, vaikka kaupungin musiikkiskene on aina ollut kirjava.

Oikeastaan voisi sanoa, että grunge ei ole musiikkityyli, vaan käsite, jolla kuvataan ilmiötä ja tietyn aikakauden bändejä Seattlessa, ensisijaisesti Nirvana, Pearl Jam, Soundgarden ja Alice In Chains. Nykyään grungella tarkoitetaan joskus myös näitä bändejä jäljitteleviä yhtyeitä.  Tyylillisesti ns. "Seattlen saundin" luoneet yhtyeet ovat kuitenkin melko erilaisia: siinä missä Nirvana kumartaa punk-perinteen suuntaan, kuuluu Soundgardenin musiikissa vahvemmin metal-vaikutteet ja rytmilliset koukerot, kun taas Pearl Jam on rouheilla kitaroilla kyllästettyä perinteisempää hard rockia. Vuonna 1993 perustettua seattlelaista orkesteria nimeltään The Presidents Of The United States kuvailtiin myös grungeksi, vaikka tyylillisesti se oli radioystävällisempää poppia.

 
Sanan grunge (suom. "lika") alkuperä on 1980-luvun vaihteessa, jolloin herra nimeltään Mark Arm käytti sitä tietynlaisen kovaäänisen rock-musiikin kuvaamiseen. Käsitteen popularisoi 80-luvun lopulla Bruce Pavitt, joka yhdessä ystävänsä Jonathan Ponemanin kanssa perusti Seattlessa levy-yhtiön nimeltään Sub Pop. Levy-yhtiön ensimmäisiä bändejä olivat mm. Nirvana, Soundgarden ja Mudhoney, jonka laulaja-kitaristi Mark Arm oli ja on edelleen. Viime kesän matkamme osui sikäli hyvään ajankohtaan, että tuolloin järjestettiin Seattlessa Sub Popin 25-vuotisfestivaali, jossa kävimme kuuntelemassa Mudhoneyta.

Seattlen musapiirit olivat 1990-luvun vaihteessa pienet: Mudhoney oli Kurt Cobainin suuria suosikkeja ja yhtyeen alkuperäisbasisti Matt Lukin oli jonkin aikaa Cobainin kämppis. Ennen Mudhoneyta Arm vaikutti yhtyeessä nimeltään Green River, jota pidetään jonkinlaisena grungen pioneerina. Green Riverin basisti Jeff Ament ja kitaristi Stone Gossard soittivat myöhemmin legendaarisessa Mother Love Bonessa. Kun Mother Love Bonen laulaja Andrew Wood kuoli heroiinin yliannostukseen vuonna 1990, Ament ja Gossard perustivat yhdessä Soundgarden-laulaja Chris Cornellin kanssa Woodin muistoksi yhden levyn projektin Temple Of The Dog, jossa yhdellä kappaleella Cornellin kanssa duetoi Ed Vedder, josta tuli sittemmin Gossardin ja Amentin perustaman Pearl Jamin laulaja.

 
Musiikki kehittyy vastavoimien kautta: Proge syntyi 70-luvun vaihteessa tavoitteena luoda kunnianhimoisempaa, korkealentoisempaa ja "taiteellisempaa" musiikkia. Punk oli 70-luvun lopun vastaisku, jonka ihanteena oli suoraviivaisempi ilmaisu ja kapinamentaliteetti yhteiskuntaa ja kaikkea hienostelua vastaan. 1980-luvulla glam- ja "stadion-rock" kehittyivät pitkälti MTV:n perustamisen ja musiikkivideoiden yleistymisen myötä, jolloin bändien ulkonäkö alkoi saada suurempaa roolia. Grunge oli 1990-luvun vastaisku kiiltokuvamaiselle kasaritukkaheville.

Grungen läpimurto tapahtui, kun vuonna 1991 ilmestyi kahden kuukauden sisällä neljän seattlelaisen bändin levyt: Pearl Jamin Ten, Alice In Chainsin Dirt, Soundgardenin Badmotorfinger sekä Nirvanan Nevermind. "Smells Like Teen Spirit" alkoi soida MTV:llä useita kertoja vuorokaudessa ja yhtäkkiä koko musiikkimaailman katseet kohdistuivat Seattleen. Grungesta tuli ilmiö, jota musiikkijournalistit yrittivät parhaimpansa mukaan selittää ja analysoida: genren ominaispiirteiksi määriteltiin roisi, "likainen" saundi, masennuksesta ja epätoivosta kertovat lyriikat, flanellipaidat, takkutukka jne. Grungeen liittyy vahvasti myös käsite X-sukupolvi, jonka äänitorveksi Nirvanan keulamies Kurt Cobainia tituleerattiin.


Suosion myötä grunge kaupallistui, isot vaatemerkit lanseerasivat omat "grunge-mallistonsa" ja levy-yhtiöt etsivät talleihinsa trendikkäitä "grunge-bändejä". Vuonna 1992 jopa ilmestyi Seattle-skenestä kertova elokuva Singles. Grungen varsinainen aikakausi kesti 1990-luvun alkupuoliskon. Hypetyksen seurauksena vastakulttuurista tuli muotia, joka hiipui, kun Nirvana hajosi Kurt Cobainin tehtyä itsemurhan 1994, Alice In Chains laitettiin telakalle laulaja Layne Staleyn pahenevan huumeriippuvuuden vuoksi 1996 ja Soundgarden hajosi 1997. Grunge-aikakauden perinnöksi jäi nippu seattlelaisbändejä apinoivia, väsyneitä "post-grunge" -yhtyeitä kuten Creed, Live ja Nickelback (ks. http://IsNickelbackTheWorstBandEver.tumblr.com/ ).

tiistai 12. elokuuta 2014

Muistoja: Woodstock '94

Päivälleen 20 vuotta sitten käynnistyi Woodstock '94 -festivaali. Kyseessä oli alkuperäisen Woodstockin 25-vuotisjuhlafestarit. Olin tuolloin hieman alle 14-vuotias ja kova Aerosmith-diggari. Koska megasuosioon ponnahtanut Aerosmith oli "pääesiintyjä", katsoin tapahtumaa televisiosta suorana. Tässä hieman muistoja.
 
Mieleenpainuvin esiintyjä oli ehdottomasti Primus, jota tuolloin en voinut sietää. Jälkeenpäin olen tietysti todennut, että bändi oli aika rautainen.
 
 
Metallican esiintymisen katsoin suurella mielenkiinnolla. Jälkeenpäin olen todennut, että bändi (erit. Lars Ulrich) oli tuolloin aivan paska.
 
 
Red Hot Chili Peppers esiintyi isoissa hehkulamppupuvuissa. Pidin bändiä tuohon aikaan jotenkin outona, mutta seuraavana vuonna aloin diggailla RHCP:tä kunnolla.
 
 
Kuten sanottua Aerosmithiä odotin eniten ja yhtyeen esiintyminen alkoi Suomen aikaa joskus klo 8 aamulla eli piti herätä aikaisin. Oli sunnuntai, seuraavana päivänä alkoi koulu ja menin kahdeksannelle luokalle. Ensimmäisenä koulupäivänä päälläni saattoi olla Ruisrockista ostamani Aerosmith-paita.
 
 

perjantai 1. elokuuta 2014

Oluesta

Näin kesällä ainakin itselleni maistuu silloin tällöin tuopillinen raikasta ja virkistävää olutta pitsisellä vaahtokruunulla. Varsinkin lämpimänä kesäpäivänä kylmä, kullanruskea lager-olut pitkässä lasissa, jonka pinnalle on muodostunut nestepisaroita, on lähes vastustamaton. Tässä muutama kuva tänä kesänä nautituista ohrapirtelöistä:
 


















 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
"Beer is proof that God loves us
and wants us to be happy"
-George Bernard Shaw

keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Ruokailusta

Tässä postauksessa ajattelin kertoa, miten tässä kesällä olen syönyt. Tosin viime viikkojen helteiden vuoksi syöminen on jäänyt vähäiseksi ruokahalun puutteen vuoksi.

Uusia perunoja tulee syötyä näin kesällä runsaasti, joskus lisukkeena on basmati-riisiä. Lisäksi lautasella on kanaa tai lohta ja kyytipoikana menee puoli litraa rasvatonta maitoa tai vettä.






































Näin kesäaikaan tuoreet kasvikset maistuu hyvin. Varsinkin sipulinippuja tulee ostettua kaupasta joka toinen päivä ja kirsikkatomaatteja löytyy jääkaapista useimmiten parikin purkkia. Halloumijuustoa, mozzarellaa ja fetaa menee usein salaatin kera.



















Aamupalaksi syön useimmiten paahtoleipää tai Lidlin juustosämpylä kalkkunaleikkeella ja juustolla, munakokkelia, mahdollisesti paistettuja broilerinakkeja ja kyytipojaksi puoli litraa vettä, lasi tuoremehua ja kaksi kuppia kahvia. Hotelliaamianen onkin sitten runsaampi. Viimeksi näytti tältä:















Joskus tulee syötyä myös ulkona esim. intialaisessa, nepalilaisessa tai kiinalaisessa. Yksi vaihtoehto on myös kaverini perustama uusi ravintolaketju Splizzeria, missä söin viimeksi tällaisen: