Petri Wallin saaga

"Some kind of tribulation strangles my mind
It makes me wonder do I have much more time
Manic depressions or just having too much time with my mind"
-Kingston Wall

Viljami Puustisen kirjoittama "Petri Wallin saaga" on kirja, jota moni on odottanut. Kulttimaineeseen noussutta Kingston Wall -yhtyettä ja sen keulahahmoa Petri Wallia ei ole missään käsitelty yhtä perinpohjaisesti. Osasyy on se, että laulaja-kitaristin lähipiiri ei ole halunnut puhua aiheesta. Petri Walli teki itsemurhan 26-vuotiaana hyppäämällä Töölön kirkontornista alas. Jos Walli eläisi, hän täyttäisi tänään 45 vuotta.

 

Itse tutustuin Kingston Walliin alkusyksystä 2000. Olin alkanut intoilla progemusiikista ja kuuntelin mm. intialaisvaikutteista fuusiojazz-kokoonpanoa nimeltään Mahavishnu Orchestra. Kun joku suositteli perehtymään Kingston Walliin, ostin kahden viikon sisällä kaikki yhtyeen levyt julkaisujärjestyksessään: I, II, III Tri-logy.

Ollessani opiskelijavaihdossa Milanossa 2005-2006 keskustelin pienessä levykaupassa myyjän kanssa musiikista ja kun kerroin olevani Suomesta, hän sanoi diggaavansa yhdestä suomalaisesta bändistä. Kun kysyin orkesterin nimeä, myyjä avasi takanaan olevan hyllyn ylimmän laatikon, jossa oli kaikki Kingston Wallin levyt.

Petri Wallin saaga on must-hankinta jokaiselle Kingston Wall -diggarille. Kirjassa ääneen pääsevät Wallin sukulaiset, kaverit, entiset tyttöystävät sekä tietysti bänditoverit. Wallin lähipiirin kertoman pohjalta rakentuu kuva kontrollifriikista ja määrätietoisesta rokkikukosta, joka etsi itseään ja pohti universumin luonnetta. Ennen kaikkea kyseessä oli suuri muusikko.

"Oliko Petestä istumaan alas ja säveltämään? Pete ei ollut laulaja eikä lauluntekijä. Pete oli soittaja. Mahtava kitaristi ja syntynyt esiintyjäksi."

Kirjassa vahvistuu käsitys siitä, kuinka käänteentekevä vaihe niin Kingston Wallin kuin Petri Wallin elämän kannalta oli tutustuminen eksentrikko Ior Bockiin Intian reissulla alkuvuodesta 1994. Walli sukelsi syvälle Bockin mytologiaan. Bockin perheen saaga, johon myös kirjan nimi viittaa, päätyi lopulta Kingston Wallin viimeisen levyn kantavaksi teemaksi. Sittemmin Walli ja Bock ajautuivat erimielisyyksiin ja lopulta Walli katkeroitui.

 

Kingston Wall soitti viimeisen julkisen keikkansa 5.12.1994 Lepakossa. Youtubesta löytyy keikan taltiointi, jonka lopuksi Petri Walli sanoo: "Pitäkää huolta toisistanne, hyvää yötä! Saa nähdä, milloin lisää. Terve!" Pian tämän jälkeen Kingston Wall hajosi ja Walli erosi pitkäaikaisesta tyttöystävästään. Puolen vuoden kuluttua Kingston Wallin viimeisestä keikasta depressoitunut Petri Walli päätti päivänsä.

 

 

"Eräs lapsi näkee vastapäisen kerrostalon ikkunasta hahmon, joka seisoo kirkon kellontornissa. Hän soittaa hätänumeroon. Poliisi ja ambulanssi lähtevät heti paikalle. Hahmo nousee metallikaiteelle. Viereisten talojen välissä näkyy meri ja edessä vihreänä aukeava puisto. Hän levittää kätensä ja hyppää."

 

Kap Verde – no stress

Kun piti tänä talvena keksiä joku yhden viikon lomakohde, jossa olisi lämmin ja jossa voisi vain ottaa rennosti, päädyttiin Kap Verdeen, joka sijaitsee Atlantin valtameressä n. 450 kilometrin päässä Länsi-Afrikasta ja Senegalista. Kap Verde oli osa portugalilaista imperiumia ennen itsenäistymistään vuonna 1975. Siirtomaa-ajasta johtuen maan pääkieli on portugali ja kapverdeläiset ovat pääasiassa portugalilaisten siirtolaisten ja afrikkalaisten orjien jälkeläisiä.

 

 

Kap Verde koostuu viidestätoista pienestä saaresta, joista Sal ja Boavista ovat tavallisimmat matkakohteet. Itse päädyimme Saliin ja viiden tähden all inclusive -hotelliin Melia Tortuga Beach Resort, jota voin suositella lämpimästi rennon loman viettoon.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kap Verdellä on helppo ottaa iisisti, sillä siellä ei ole hirveästi tekemistä tai nähtävää. Atlantin tuuli puhalsi siihen malliin, että aallot olivat paikoin kolmen metrin korkuisia, punainen lippu liehui rannalla joka päivä ja jäi jet-ski vuokraamatta. Toinen vaihtoehto olisi ollut mönkijän vuokraaminen, mutta kruisailu pääosin karulla saarella ei lopulta houkutellut. Enimmäkseen chillailtiin uima-altaalla ja rannalla. Hotellilla oli kaikenlaisia aktiviteetteja, joita lähinnä tyydyin seuraamaan sivusta. Petankkia kävin kerran pelailemassa rannalla.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Parina päivänä käytiin Santa Marian pienessä kaupungissa, jossa sai aika paljon hätyytellä senegalilaisia kauppiaita, tosin omasta mielestäni meininki ei ollut ihan niin päällekäyvää kuin Barbadoksella. Kap Verdellä kyllä kaikesta huomaa, että vajaan puolen miljoonan asukkaan maa on köyhä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Merellisen sijainnin vuoksi ruoka on kalapainotteista ja tonnikalaa tulikin vedettyä useampaan otteeseen. All inclusive -hotellissa tuli syötyä kolmesti päivässä (aamupala, päivällinen, illallinen) ja koska hotlalla oli neljä ravintolaa, niin tuli myös mukavasti vaihtelua ateriointiin. Ruuan laatu oli keskinkertaista, joskin tuore tonnikala oli hyvää.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Juomapuolesta tuli nautittua hotellin neljässä eri baarissa: erinomaista paikallista Strela-olutta (muistuttaa hieman singaporelaista Tigeria) sekä erilaisia drinkkejä (caipirinha, mojito, blue lagoon, gin tonic, piña colada, sex on the beach). Myös espressot ja cappuccinot maistuivat pitkin päivää. Testasin myös kansallisjuoma grogueta (tuli mieleen Balkanin alueen rakija) ja punchia (vahvaa hedelmälikööriä tms). All inclusiveen kuuluneet puna-, valko- ja roseviini olivat huonoja.

 

 

MTV:n ysärinostalgiaa

Koska Ylen Aamu-tv on joululomalla, katselin tänä aamuna sen sijasta MTV:tä. Vaikka kanavan koko konsepti on parissakymmenessä vuodessa muuttunut melkoisesti, aloin nostalgisoida aikoja, jolloin itse katselin aktiivisesti MTV:tä. Kotiimme tuli kaapelikanavat loppuvuodesta 1989 ja varhaiset muistoni MTV:stä sijoittuvat 1990-luvun alkuun. Tässä joitakin videoita, jotka ovat jääneet mieleen noilta ajoilta.

 

Vuoden 1990 yksi suurimpia hittejä oli irlantilaisen Sinéad O'Connorin Nothing Compares To U. Musiikkivideo on jäänyt mieleen erityisesti siksi, että lähes koko videon ajan näytetään pelkästään lähikuvaa O'Connorin kasvoista. Video sai MTV:n Video Music Awardseissa kolme palkintoa mm. paras video. Muistan kun moni sanoi, että Sinéad O'Connor on tosi kaunis, "vaikka sillä onkin lyhyet hiukset".

 

 

Massive Attackin Unfinished Sympathy vuodelta 1991 on biisi, jonka kuullessani tulee välittömästi mieleen yhdellä otolla kuvattu musiikkivideo, jossa laulaja Shara Nelson kävelee Los Angelesin kaduilla. Video oli aina pakko katsoa alusta loppuun.

 

 

Vuodesta 1992 on jostain syystä jäänyt mieleen TLC:n hitti Baby-Baby-Baby, joka on edelleen varsin toimiva pop-kappale. Kun videota katselee nyt 20 vuotta myöhemmin, niin ysärin värimaailma näyttää melko sympaattiselta. Lisa "Left Eye" Lopes (R.I.P.) oli mielestäni todella kaunis.

 

 

 

Aloin diggailla Aerosmithia vuonna 1993, jolloin yhtye breikkasi pitkälti Get A Grip -levynsä hittivideoiden ansiosta. Parhaiten näistä omaa aikakauttaan peilaa Amazing-video, jossa päähenkilö on ihastunut Aerosmithin aikaisemmissa videoissa (Cryin' ja Crazy) esiintyneeseen tyttöön (Alicia Silverstone) ja käyttäen "uusinta teknologiaa" tapaa tämän virtuaalitodellisuudessa. Vaikka nykypäivän valossa video on monilta osin melko korni, ennakoi se melko osuvasti Internet-aikakautta.

 

 

 

Vuoden 1994 musiikkivideoista yksi on ylitse muiden: Soundgardenin Black Hole Sun. Värimaailman ja apokalyptisen tunnelman ansiosta video jäi mieleen ensinäkemältä ja on edelleen yksi huikeimpia musiikkivideoita rock-musiikin historiassa.

 

 

Yksi ikimuistoinen musiikkivideo on Happy Days -teemalla tehty Weezerin Buddy Holly, joka sai vuoden 1995 Music Video Awardseissa peräti neljä palkintoa.