Kuuntelin läpi Red Hot Chili Peppersin
uusimman. Eka sinkku ”Dark Necessities” antoi pientä toivoa, mutta kokonaisuus
on pettymys ja levy jopa huonompi kuin yhtyeen edellinen pitkäsoitto. Levyn
nimikkobiisi ”The Getaway” on koko bändin historian löysin albumin avausraita.
Ja kun kolmetoista kappaletta sisältävä platta etenee viidenteen biisiin, alkaa
olla selvä, ettei levy nouse missään vaiheessa lentoon. ”This Ticonderoga” on
olevinaan äänekkäämpi ralli, mutta kuulostaa lähinnä häiritsevältä
päälleliimattuine synamattoineen.
Eniten kokonaisuudessa ärsyttää
saundimaailma: basso on tunkkainen ja rummut käyneet läpi sellaisen
jälkikäsittelyn, ettei Chad Smithin kädenjälki kuulu useimmissa biiseissä juuri
lainkaan. Yleisesti on hyvin vaikea ymmärtää, missä yhteydessä tätä jaksaisi
kuunnella, ehkä sateisena sunnuntaipäivänä palatessa darrassa festareilta.
Levyllä on korkeintaan 2-3 ihan svengaavaa biisiä, jotka toimii osana
soittolistaa. (Edelliseltä levyltä omaan soittolistaan jäi ainoastaan ”Look
Around” ja ”Ethiopia”.)
Kun olin vuonna 1999 kaksi kertaa
RHCP:n keikalla Californication-kiertueella (Tuhkolmassa ja Helsingissä), hiki
vain lensi, kun yleisö riehui ja kaatuili ympäriinsä. Voin kuvitella, kuinka
syyskuussa Hartwall Areenalla bändi veivaa näitä uusia väsyneitä ralleja
samalla, kun jengi pönöttää ja ottaa pystykuvavideota. Kuitenkin suurin syy,
miksi itse en ostanut lippua keikalle löytyy yhtyeen kokoonpanosta: Aikoinaan
Chili Peppersin jätkät sanoivat, että John Frusciante on ainoa oikea ja
täydellinen kitaristi bändiin. Tämä piti paikkansa. Tällä hetkellä 6-kielisen
varressa on halpa kopio, kaveri, joka on omaksunut lähinnä roolin jäljitellä
Fruscianten soittoa ja lavamaneereja (esim. Navarron pestistä bändissä voi olla
montaa mieltä, mutta hän sentään toi bändiin oman persoonansa ja stailinsa).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti