Tänään tulee kuluneeksi päivälleen kaksikymmentä vuotta Kurt Cobainin kuolemasta. Olin tuolloin 7. luokalla. Muistan kun luokkakaveri kertoi ennen englannin tuntia, että Nirvanan laulaja on tehnyt itsemurhan. En ollut mikään Nirvana-fani, mutta noihin aikoihin aloin kuunnella yhtyeen Unplugged-levyä. Lainasin kaverilta In Utero -cd:n ja kopioin kasetille. Vasta vuosia myöhemmin ostin Nevermindin.
Isäni on kova musadiggari ja tutustuttanut minut moniin bändeihin, joista on diggaillut nuoruudestaan saakka mm. Pink Floyd, Led Zeppelin, Santana. Muistan että joskus yli kymmenen vuotta sitten sanoin isälleni, että Nirvana on minun sukupolveni legendaarisin bändi, jota tulen joskus soittamaan lapsilleni.
Viime kesänä oltiin lomamatkalla Seattlessa. Lentokoneessa aloin lukea Christopher Sandfordin kirjoittamaa Kurt Cobainin elämäkertaa. Joitain vuosia aiemmin olin jo lukenut Everett Truen kirjoittaman 800-sivuisen Nirvana-kirjan. Kirjoista välittyy hyvin se tosiasia, että Nirvanan ponkaisu megabändiksi Nevermindin jättimenestyksen myötä vuoden 1991 lopulla oli käännepiste, jonka jälkeen Cobain oli pääasiassa onneton elämänsä loppuun asti. Kasvava huumeidenkäyttö luonnollisesti pahensi tilannetta.
Kurt Cobain halusi menestyä musiikintekijänä, muttei halunnut olla rock-tähti ja vielä vähemmän "sukupolvensa äänitorvi", jollaiseksi hänet nimettiin. Nirvanan viimeisinä aikoina Cobain ei ollut enää kiinnostunut keikkailusta, vaan suhtautui koko rock-tähteyteen kyynisesti. Alkusyksystä 1993 julkaistu, Nirvanan viimeiseksi jäänyt levy In Utero alkaa sanoilla: "Teenage angst has paid off well, now I'm bored and old."
Seattlen reissun viimeisenä iltana istuttiin terassilla Capitol Hillillä ja mietin, että Kurt Cobainin asunnolle olisi vain noin pari mailia matkaa. Tuntui kuitenkin oudolta ajatukselta lähteä katsomaan taloa. Päässä pyöri vain Come As You Are:n kertosäe: "And I swear that I don't have a gun."
