Viime vuosina on uutisoitu muutamaan otteeseen siitä, kuinka opiskelijat rahapulassa myyvät itseään. Ajattelinkin olla rohkea ja kertoa omakohtaisista kokemuksistani.
Opiskeluaikana teki ajoittain tiukkaa: opintotuki oli pieni, vuokra ja puhelinlasku maksettavana ja lisäksi piti riittää rahaa ruokaan, vaatteisiin ja bilettämiseen. Rahapulassa ajauduin tanssiorkesterikuvioihin.
Moni kaltaiseni nuori ja komea mies soittaa humppaa. Käytännössä se ei vaadi paljoa – tanssiorkesterissa riittää, kun hallitsee jonkin soittimen auttavasti. Itse olen soittanut kitaraa 6-vuotiaasta saakka eli soittaisin Metsäkukkia vaikka kädet selän taakse sidottuina.
Vaikeinta tanssiorkesterissa soittamisessa oli se, kun täytyi näyttää siltä kuin nauttisi siitä. Esiintyessä on lavalla ihmisten katseiden kohteena ja siellä täytyy hymyillä ja viihdyttää kuulijoita. Pahinta oli kuitenkin häpeä ja peittely – kavereille ei voinut kertoa, mitä tekee viikonloppuisin.
Useimmiten tanssiorkesterin keikoista suoriutui, kun ei miettinyt asiaa, vaan hoiti hommat rutiinilla. Ajan myötä humpan veivaamiseen myös turtui eikä se tuntunut enää miltään. Kuitenkin joskus teki pahaa, kun tilaajien toivomukset olivat epämiellyttäviä ja suorastaan vastenmielisiä: jenkkaa, polkkaa, sota-ajan lauluja, joskus jopa Yölintua.
Keikoista selvisi hammasta purren, teennäinen hymy kasvoilla päällimäisenä ajatuksena, että tästähän kuitenkin maksetaan. Monesti tilaajina oli ns. "vakioasiakkaita", joita ei kiinnostanut se, nautimmeko soittamisesta. Heille riitti, että hoidimme hommamme sovitusti ja että kuulijat ja tanssijat olivat tyytyväisiä.
Kun sitten valmistuin yliopistosta ja aloin etsiä töitä, minua kyseltiin koesoittoihin
Unelmavävyt-nimiseen tanssiorkesteriin. Kieltäydyin kauniisti, sillä tiesin, että jos sille tielle lähtisin, tulevaisuuteni olisi tuhoon tuomittu. Jotkut voivat soittaa humppaa työkseen, minä en. En kestäisi elämää täynnä itseinhoa.
