Ruumis on sielun temppeli

Nimimerkki ”Yo Adrian!” on lähettänyt minulle viestin:

”Hei Altti! Kiitos mielenkiintoisesta blogista, jota on kiva lukea. Se on mielestäni parempi kuin kaikki muut blogit yhteensä. Jatkossa olisi kiva lukea, että miten sinä oikein pidät kunnostasi huolta?”

Kiitos palautteesta! Liikunnan harrastaminen on kyllä mukavaa, siinä virkistyy mieli ja keho. Minun treenitavoitteeni voisi kiteyttää: maksimaalista voimaa, maksimaalista kestävyyttä, maksimaalista rispektiä. Salitreenit olen jaotellut lihasryhmien mukaan: 1) rinta, olkapäät, ojentajat, 2) hauis, yläselkä, 3) jalat. Tosin aina ei mene ihan tältä pohjalta nimittäin välillä treenaan kakkostreenipäivänä kyykkyä, joskus yhtenä päivänä koko yläkropan ja toisena päivänä pelkästään jalkoja ja joskus treenaan mentorini Nallen innoittamana circuit training -tappomeiningillä läpi koko paketin.

Touko-elokuun välisenä aikana treenaan jalkoja vain satunnaisesti, sillä lenkkeilen tuolloin liki 100km/kk ja jalat saavat siinä ihan tarpeeksi rasitusta. Talvikaudella käyn lenkillä vain satunnaisesti (sään ja fiiliksen mukaan) ja keskityn hankkimaan raakaa voimaa. Salilla tulee käytyä 4-6 kertaa viikossa. Taukoviikkoja tulee, jos ylirasitus uhkaa tai on paikat klesana.

Lenkillä matkat vaihtelevat 5-20 km ja vauhdit 5:00–6:00/km välillä vähän fiiliksen ja ajankohdan mukaan. Kesäkuussa juoksin parhaimmillani 17 km lenkin 1 h 29 min eli keskivauhdilla 5:15/km muistaakseni ihan kohtalaisella sykkeellä, kun taas viime aikoina olen köpötellyt 6-8 km lenkkejä 5:20-5:40/km. Kalenterista luin, että 4 vuotta sitten olen juossut 6 km lenkkejä jopa 4:35/km, nykyään harvemmin. Joskus vaihtelun vuoksi painan salilla juoksumatolla raastomeiningillä 20 min intervalleja (10-16 km/h) kuunnellen Rocky-soundtrackeja. Juoksuharjoittelun ja voimatreenin suhteen olen pyrkinyt löytämään kultaisen keskitien, jolla kumpikaan ei syö toista. Monipuolisuus on valttia – en haluaisi näyttää Alistar Overeemiltä, mutten toisaalta Jukka Keskisaloltakaan.

Salilla suosin vapaita painoja lihaskoordinaation kehittämiseksi, erilaisissa koneissa teen apuliikkeitä. Parin kuukauden välein vaihtelen eri lihasryhmän liikkeitä tai toistomääriä, jottei lihashermosto totu liiaksi samoihin ärsykkeisiin. Treeni kestää noin tunnin (plus 10 min lämmittely), jonka aikana teen 5-7 liikettä ja jokaisessa liikkeessä kolme sarjaa toistojen määrän vaihdellessa välillä 4-12. Viime viikkojen treeni on ollut mm. seuraavanlaista:

Ylätalja eteen 80 kg 3x8
Hauis levytangolla 45 kg 3x8
Penkkipunnerrus 110 kg 3x6
Kyykky (90 asteen kulmaan) 110 kg 3x8
Pystynosto levytangolla 50 kg 3x8
Ranskalaiset punnerrukset 40,5 kg 3x8

Suuri suklaavanukastesti

Moni herkkusuu on vaikeiden valintojen edessä ostaessaan suklaavanukasta. Kaupan hyllyltä löytyy tänä päivänä jos jonkinlaisia vanukkaita eikä ole itsestään selvää, mikä niistä on maukkain.

Päätin ottaa neljä suklaavanukasta testattavaksi. Testissä huomioitiin vanukkaan ulkonäkö, maku ja rakenne, jotka pisteytettiin kouluarvosanoin. Testin voittajaksi selviytyi Susette, kun taas peränpitäjäksi jäi X-tran kaakaovanukas.

Danette Duo Chocolate (Danone)

Miellyttävä rakenne, täyteläinen maku. Eniten kaloreita (134kcal/100g).

8½

Susette maitosuklaavanukas (Ingman)

Juhlava, koristeellinen vaahto. Hienostunut maku, samettisen pehmeä.

9½

Grand Dessert Double Choc (Ehrmann)

Erittäin makea, suussa sulava. Suklainen vaahto, kuohkea.

9-

X-tra kaakaovanukas

Tumma, halvanoloinen, ryhditön. Mitäänsanomaton maku.

6

Tuomaksen Tuvasta tuoretta leipää

Hyvä ystäväni Tuomas perusti 1980-luvun alussa Mynämäelle leipomon, joka sittemmin laajeni myös lounasravintolaksi. Tänä päivänä Tuomaksen Tupa on eloisa kahvila-ravintola aivan kasitien varrella.

- Alun perin tarkoituksena oli pyörittää pienleipomoa, mutta kysynnän kasvaessa päätin hieman laajentaa liiketoimintaa, Tuomas kertoo.

Paikallisten keskuudessa Tuomaksen Tupa on suosittu lounasravintola. Paikan ehdoton valttikortti on tuore leipä suoraan uunista, jota voi myös ostaa mukaan.

- Monet asiakkaista ovat tuttuja jo vuosikymmenten ajalta, Tuomas toteaa.

Viimeisimpänä aluevaltauksena Tuomaksen Tupa on yhteistyössä Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan kanssa kehittänyt Tuomas-oluen.

- Tuomas-olut sopii hyvin erilaisten jouluruokien kanssa ja ennustankin sille suurta menekkiä joulun alla, Tuomas sanoo.

Sushi-ravintolat arvioitavana

Viime vuosina sushin syömisestä on tullut mitä suurinta muotia. Mikään ei ole trendikkäämpää kuin kirjoittaa facebook-päivitys, että on käynyt syömässä sushia. Vaikka Jumala loi haarukan ja veitsen, kannattaa sushia ehdottomasti syödä syömäpuikoilla, koska se näyttää coolimmalta.

Sushin suosion kasvun myötä Helsinkiin on avattu useampi sushi-ravintola. Seuraavassa arviot niistä kaikkia sushi-aloittelijoita varten.

Ichiban Sushi

Mikonkatu 8

Stadin kiistatta parhaat makit. Seinillä Utagawa Hiroshigen maalauksia. Eloisa ja suosittu ravintola, johon kannattaa tehdä pöytävaraus.

Gyosai

Runeberginkatu 40

Temakit parhaita, mitä olen syönyt. Gagaku-musiikki ja autenttinen sisustus luovat tunnelmallisen ilmapiirin. Viikonloppuisin mahdollisuus laulaa karaokea.

Hanko Sushi

Itämerenkatu 12

Perus sushi-ravintola, ruoka tulee nopeasti pöytään. Tarjoilija tuo pyydettäessä sudokuja ratkottavaksi. Sushi-passilla joka kymmenes ateria ilmaiseksi.

Koto

Lönnrotinkatu 22

Sisustusratkaisut muistuttavat Yamato-kauden arkkitehtuuria. Suosittelen testaamaan erityisesti nigirisushin. Kokki Harakiri on karaten olympiamitalisti.

Fuji Village

Salomonkatu 3

Tunnettu herkullisista futomakeistaan. Odottaessa mahdollisuus lukea manga-lehtiä. Edulliset hinnat, lounasaikaan usein täynnä. Lauantaisin klo 21-23 sake-häppäri.

Masabi

Simonkatu 2

Aivan ihania uramakeja! Sisustus lämminhenkinen ja kotoisa. Harva tietää, että omistaja on keisari Akhiton pikkuserkku.

Tokyo 55

Runeberginkatu 55

Mukava omistajaperhe kotoisin Jokohamasta. Herkullisia gunkan-makeja. Ravintolan yhteydessä teehuone, jossa kaksi geishaemäntää.

Nuoruusmuistoja – Monkey-jengi

Teini-ikään kuuluu olennaisena osana identiteetin määrittyminen. Itseä verrataan suhteessa muihin ja on tärkeää kokea kuuluvansa johonkin porukkaan, jonka kautta oma minuus vahvistuu. Omaan nuoruuteeni ja persoonallisuuteni rakentumiseen kuului olennaisena osana Monkey-jengi.

Monkey-jengi oli eräänlainen moottoripyöräkerho, jonka jäsenillä oli Honda ”Monkey” Z50J -mopot. Monkey-jengin kanssa ajeltiin ympäri Saloa, kruisailtiin Valhojan metsäteillä, nokiteltiin liikennevaloissa ja kiellosta huolimatta oikaistiin riippusillan kautta koululle. Monkey-jengi teki mitä lystäsi eikä kukaan voinut sille mitään.

Kun Monkey-jengi porhalsi paikalle, väki kalpeni. Kun Monkey-jengi kylvi kauhua, se ansaitsi samalla ihmisten kunnioituksen. Moni ei tiennyt, että Monkey-jengissä oli ennen kaikkea kyse kurinalaisuudesta: Monkey-jengi vastaa aina puhelimeen; Monkey-jengi on yhtä henkisesti, ei fyysisesti.

Kuitenkin ihminen kulkee elon polulla eteenpäin ja Monkey-jengille kävi niin kuin arvata saattaa: nuorista pojista kasvoi aikuisia miehiä, omatekoinen kilju vaihtui urheilujuomaksi, mopojen tilalle silmäteriksi tulivat lemmikkikissat ja Monkey-jengin tilalle jakamattoman huomion kohteeksi elämänkumppanit.

Kaikesta huolimatta ihminen ei voi paeta itseään ja luontoaan. Siksi jokainen monkey-jengiläinen tulee aina pohjimmiltaan olemaan monkey-jengiläinen. Silloin tällöin monkey-jengiläinen kuulee sisimmässään nelitahtimoottorin suloisesti kehräävän äänen. Hetkittäin monkey-jengiläisen mieleen palavat muistot hurjista kiihdytysajoista ykköstiellä. Illalla painaessaan päänsä tyynyyn monkey-jengiläinen näkee unta, jossa hän ajaa monkeyllaan auringonlaskuun.

LEVYARVIO: Yö: Kiitos ja kunnia – 30 vuotta Likaisia Legendoja

Yöllä on takanaan jo kolmenkymmenen vuoden mittainen ura, minkä vuoksi on yllättävää, että bändin riveissä on soittanut ainoastaan seitsemäntoista muusikkoa. Nyt yhtye on julkaissut seitsemännen kokoelmalevynsä, joten rahastuksen se ainakin hallitsee. Valitettavasti en kykene kuuntelemaan Yön musiikkia ollenkaan, mutta annan kokoelmalle kuitenkin kaksi tähteä viidestä.

Huonoin tietämäni bändi

Ari Peltonen kutsui yhden miehen Paska -yhtyettään ”Suomen paskimmaksi bändiksi”. Valitettavasti vain Professori Heikkerö -niminen noin kymmenen miehen ja naisen muodostama ryhmä sysää Paskan pois ykköspallilta ja vieläpä ihan kevyesti.

Törmäsin Professori Heikkeröön netissä ensimmäisen kerran joskus 4-5 vuotta sitten ja aina välillä se on pompannut jostain esiin – ehkäpä siksi, että bändin tyypit näkyvyyttä saadakseen laittavat youtuben musiikkivideoihinsa niin runsaasti kaikenlaisia epäjohdonmukaisia tägejä, että ne näkyvät monenlaisten hakutulosten kautta.

Oululainen Professori Heikkerö on yksinkertaisesti huumoribändi, joka ei naurata. Sleepy Sleepersiä jäljittelevän orkesterin sanoitusten teemat pyörivät pillun ja ryyppäämisen ympärillä. Toki alapäähuumorilla on ystävänsä – sen on osoittanut pelkästään Petri Nygårdin menestys – mutta kun Professori Heikkerön kekseliäisyys kristallisoituu riveihin kuten ”Russia Russia siellä saa nussia”, aiheuttaa yhtye naurun sijasta lähinnä vaivaannuttavan myötähäpeän: luulevatko nuo tyypit ihan oikeasti olevansa hauskoja?

Juha Watt Vainion pornolaulut ovat osittain nerokkaita eikä ihme – olihan mies Suomen maineikkaimpia sanoittajia. Rivot riimit tulevat oivaltavasti puun takaa, jolloin pokkaa on hankala pidätellä. Professori Heikkerön yritys olla nokkela kaatuu omintakeisuuden puutteeseen, joka heijastuu jo biisien nimissä kuten "Karvanoppakuningas". Ööö... WTF??? Pitkäsoittonsa kestoksi on ilmoitettu: ”Total drinking time 49’55”. Heh ja heh. Vaalien alla eräs orkesterin jäsen esittäytyi "juovustusministerinä". Naurattaa niin, että vatsaan sattuu. NOT. Eräässä youtube-kommentissa joku oli kiteyttänyt osuvasti: ”huumori on vaikea laji, tyypit ei vain osaa.”

Löysin googlettamalla nopeasti seitsemän Professori Heikkerön levyarviota. Bändin tuotokset ovat saaneet säännönmukaisesti 1-2 tähteä tai kutosella alkavia kouluarvosanoja. ”Jotkut ei vain ymmärrä”, kuten yhtyeellä on tapana vastata koko muulle väärässä olevalle maailmalle. Ehkäpä kyseessä onkin kulttuuriero Etelä-Suomen ja pohjoisen välillä. Tai Etelä-Suomen ja Oulun välillä. Tai muun Suomen ja Professori Heikkerön välillä.

Musiikillisia hienouksia Professori Heikkerö ei juuri tarjoa, päinvastoin. Kappaleita leimaa niin soitannollinen kuin tuotannollinen huolimattomuus, minkä vuoksi on vaikea uskoa, että orkesteri on porskuttanut jo lähes viisitoista vuotta. Siis oikeasti, tähän verrattuna Klamydian jätkät ovat kuin renessanssiajan neroja.

Yhtä kaikki Professori Heikkerö on saavuttanut käsittääkseni jonkinasteista paikallista suosiota ja ymmärtäähän sen: kun tietyillä leveyspiireillä ns. kulttuuritarjonnasta ei ole runsauden pulaa, jengi vaivautuu menemään keikalle, jossa tyypit soittavat ja laulavat kännissä hassunhauskoja laulujaan hassut hatut päässä. Professori Heikkerö on toki epätoivoisesti yrittänyt saavuttaa mediahuomiota ja laajempaa suosiota melko tarkoitushakuisesti entisten Big Brother -asukkaiden ja Johanna Tukiaisen kaltaisten tähtivierailijoiden avulla. #FAIL#

Professori Heikkerön kategorioiminen huumorimusiikiksi on harhaanjohtavaa, sillä biisit eivät ole hauskoja. Junttimusiikiksi kutsuminen olisi loukkaus kaikkia juntteja kohtaan. Ehkäpä oikeudenmukaisinta olisi luonnehtia, että Professori Heikkerö on paskaa.

Rokkarin elämää

Meidän rokkareiden elämä sisältää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Koska rokkarin elämästä eivät tiedä juuri muut kuin rokkarit itse, päätin kirjoittaa siitä, millainen on tyypillinen rokkarin päivä. Tämä tarina on tosi:

Noin puoli kahdeksalta aamulla oli rokkiherätys, kun kissat hyppäsivät sänkyyn. Annettuani kisuille safkaa pakkasin rokkikamat ja käynnistin päiväni rokkiaamiaisella: lasi vettä, kaksi kuppia kahvia, voileipä, kaksi paistettua kananmunaa, viisi kalkkunanakkia, puoli litraa maitoa ja 40 grammaa maltodekstriiniä. Rokkari elää rokista, joten matkan keikkapaikkakunnalle Saloon kuuntelin Soundgardenin kokoelmaa.

Tulin keikkapaikalle niin pahasti myöhässä, että muut olivat ehtineet jo roudata kaikki kamat sisälle ja pystyttääkin ne. Soundcheck oli nopeasti tehty ja keikkaan vielä yli kymmenen tuntia aikaa, joka piti kuluttaa jotenkin rock-uskottavalla tavalla. Flunssainen laulaja lähti pelaamaan golfia, mikä ei ollut sen koommin rock-uskottavaa kuin kannattavaakaan siinä voinnissa.

Lavalla katseiden kohteena olevan rokkarin on tärkeää pitää huolta ulkonäöstään ja kunnostaan, joten soundcheckin jälkeen suuntasin Ollikkalan punttisalille rankaisemaan arkkivihollistani rautaa. Treenin päälle vedin heraproteiinista, maltodekstriinistä ja kreatiinista sekoittamani rock-uskottavan palautusjuoman ja kävin saunassa, jonka jälkeen menin kiinalaiseen tankkaamaan lisää glykogeenivarastoja.

Alkuillan vietimme rumpalin luona jutellen rokkijuttuja ja nauttien rock-uskottavaa kanasalaattia punaviinin kera. Katsoessamme Jyrki-dvd:itä totesimme, että kotimainen musiikki on mennyt vain huonompaan suuntaan viimeisen viidentoista vuoden aikana. Ennen oli kunnianhimoisia ja uraa uurtavia bändejä kuten Juustopäät, 7. Taivas, Movetron ja XL5.

Suuntasimme kello yhdeksäksi keikkapaikalle, missä kitaristi odottelikin jo juhlavieraiden parissa rock-uskottavine krokotiilinnahkabuutseineen (väitti ostaneensa ne San Franciscosta, mutta todellisuudessa kaveri lienee kääntänyt jonkun sutenöörin). Bäkkärillä meillä rokkareilla oli villit bileet, jotka keskeytyivät, kun ensimmäisen soittosetin käynnistäneen Baba O’Rileyn alkunauha lähti käyntiin – oli aika nousta lavalle.

Rokkasimme kaksi settiä ja olimme sanalla sanoen tulessa: Rumpali hakkasi raivopäisesti kannujaan. Kosketinsoittaja antoi sormensa lennellä pitkin koskettimia. Kitaristi kepitti ja tilutti kuin olisi ollut toisesta galaxista. Laulaja veti antaumuksella korkeelta ja kovaa. Itse tulitin 6-kielisellä bassollani sarjatulta siihen malliin, että sain rock-uskottavat vesikellot oikean käden etu- ja keskisormeen.

Yleisö reaktioistaan päätellen piti kuulemastaan ja saimme vetää vielä encorena Final Countdown. Bäkkärillä totesimme tyytyväisinä: ”We rock!” Jätimme kamat keikkapaikalle ja laulajaa ja kitaristia lukuun ottamatta suuntasimme rokkarien tapaan yksille Rockin’ Hoodiin. Karaoken laulaminen jäi väliin, vaikka illan parhaalle olisi ollut luvassa ilmaislippu Klamydian keikalle kahden viikon kuluttua.

Meininki oli kuollutta, kuten Salossa on tapana, ja totesimme baaritiskillä pönöttäessämme, ettemme ole bilettäjinä kovin rock-uskottavia. Niinpä suuntasimme yöpuulle. Aamulla muutaman kahvikupin jälkeen otin nokan kohti pk-seutua ja feidasin iltapäivän roudaukset sillä rock-uskottavalla tekosyyllä, että piti lähteä kotiin antamaan kissoille ruokaa.

MEININKIÄ BÄKKÄRILLÄ